Juha Vuorinen 26.12.2012

Olen ollut muutamissa elokuvien kutsuvierasnäytöksissä, mutta koskaan en ole kokenut sellaista tunnelmaa ja lämpöä, mikä oli aistittavissa Juoppohullun päiväkirjan kutsuvierastilaisuudessa. Ja aivan kuten tiesin odottaakin, näin kyynelten kirkastamia silmiä. Myös ihan peiliin katsomalla.

Jos Lauri ”elokuvakeisari Nero” Maijalan filmin tarkoitus on koskettaa, siinä se totta vieköön onnistuu. Vettä roiskittiin silmistä niin naurusta kuin liikutuksesta. Aivan kuten rotevasti elettävässä elämässä kuuluukin.

Sain kutsuvierasensi-illan jälkeen monenmoista palautetta. Yksi elokuvaa kuvaavimmista kuului, että se on hämmentävä. Se soi korvissani kauneimpana mahdollisena arviona, sillä halusin Maijalan tekevän kirjastani oman kuvaelmansa ja näyttävän, mitä Juhan maailmassa oikeasti tapahtuu, kun minä kirjoitin kirjaan, mitä Juha Berg toivoi ja vimmaisesti uskoi tapahtuvan. Ja kumpikin on totta, omalla tavallaan.

Sain seuraavana aamuna kustannustoimittajaltani viestin, jossa hän kiitteli Lauri Maijalaa, kuinka tämä oli tehnyt teoksesta ihan omannäköisensä, eikä sellaista hengetöntä kuvitettua versiota, mitä kirjoista usein tulee vastaan. Myös hänen suosikkejaan oli kohtaus, jossa Juha katsoo Tiinan kanssa Mikko Niskasen Kahdeksaa surmanluotia, sekä sydämet muljauttava Sylvian joululaulu. Samoin kaikki pienet yksityiskohdat, David Lynch -viittaus, citykanit ja lopun montypythonmainen yhteislaulu, iskivät häneen kuin hanuriin pujotettu sähköankerias.

Tätä kirjoittaessani huomaan, että nuorempi tyttäreni on käyttänyt työpöytääni joulukorttien postimerkkaamispaikkana. Jäljelle on jäänyt yksi postimerkki, jossa on Kaija Koon kuva. Ehkä päätänkin raporttini näihin säveliin. Tämä elokuva on kaunis, se on rietas, ja se on jollain hyvin kierolla tavalla onnellinen.

Lauri Maijala 20.12.2012

Nyt on seuraava aamu ja eilinen kutsuvierasensi-ilta takana.

Nyt on oudon kuulas olo, klassinen pieni pelkotila kikattaa takaraivossa - tämä oli kyllä odotettavissa.

Eilinen olikin sitten vähän niin kuin elokuvista.

Hurrauksia ja olalle taputtelioita satamäärin.

Ne kättelevät ja vaikuttavat aivan vilpittömän innostuneilta ja järkyttyneiltä sanan positiivisessa merkityksessä.

Moni oli itkenyt, kaikki olivat nauraneet.

(Ne, joita ei kumpikaan edellä mainittu tunnetila koskettanut, jäivät minulle ilmoittautumatta. Ja hyvä niin, ei voisi nihkeilijät nyt vähempää kiinnostaa. Nyt, kun yli kahden vuoden urakka on takana.)

Tulee jälkikäteen sellaisia kehuja, mikä saa korvat hehkumaan punaisena ja ajattelemaan, että mikäs imartelijassa nyt puhuu, humala vai ihminen vai molemmat?

Ja ne kysyvät: mikä on nyt olo?

Ja minä vastaan että ööhh ja ääähh, kun tuntuu siltä että sanoilla ei voi tunnetta kuvata.

Tuntuu hyvältä, huikealta - vähintään!

Mutta samalla on jotenkin kiusallinen olo, kun kankaalla lukee (toki genitaaleja uhkeuttaen) "Lauri Maijalan elokuva", vaikka tämä elokuva on oikeasti, siis aivan oikeasti, niiden satojen ihmisten, jotka lopputeksteissä mainitaan.

Ja niiden, joita ei mainita, mutta jotka ovat olleet näiden satojen tukena: rakkaat, sukulaiset, kaverit, ystävät ja toverit;

ja fanien, jotka elävät ja hengittävät Juha Vuorisen höyryjä, vuodesta toiseen, uskollisesti vartoen.

Ja niiden, jotka eivät ole enää täällä, joilla on ollut merkitystä joskus, jotka hymyilevät enää valokuvissa, jotka ovat olleet läsnä siinä vaiheessa, kun lapsesta tai rikkinäisestä aikuisesta on tehty ehyt kokonaisuus. Opetettu, että rakkautta on, ja että jokainen ihminen on arvokas juuri sellaisenaan. Voi mikä klishee, mutta sellaista elämä on. Mitään muuta ei ihminen tarvitse kuin sen jonkun, kenet tahansa, jolla on rohkeutta sanoa epätäydelliselle, levottomalle lajitoverille, että maailmassa on valoa ja maailmassa on toivoa ja että kaikki järjestyy kyllä. Koska mitä muuta me voimme toisillemme hädän hetkellä sanoa? Tasan eivät tietenkään käy maailmassa onnen lahjat, mutta kyynisyyteen ei saa vajota. Ja ehkä käy niin hyvin, että lopulta, jos antaa pyyteettömästi itsestään, niin hyvä aina palaa takaisin korkojen kera.

Se on kai se karman laki tai jotain.

Eilisiltana keskustelin kymmenien ihmisten kanssa, joiden kanssa minulla oli suuri kunnia tehdä töitä, ja katsojien, jotka ymmärsivät, että jotta maailmassa voi olla naurua, täytyy samalla olla surua, inhoa ja pelkoa. Jotta voi olla taidetta, täytyy myös olla viihdettä. Ne eivät ole toistensa vastakohtia vaan tarvitsevat toisiaan, jotta voisivat tyydyttävästi toteutua.

Näin iloisia kasvoja, jotka saivat voimaa toisistaan. Eilen oli hyvä olla. Väsynyt mutta helpottunut, niin kuuluu sanoa ja näin on. Leffa on kohta kaikkien nähtävillä ja meidän työmme alkaa olla olla tässä.

Tuntiin ja kahteenkymmeen minuuttiin on puristettu paljon rakkautta, joka ei olisi mahdollista, jos ei sen tekijöitä olisi joskus puristettu rintaa vasten juuri oikealla hetkellä. Toivottavasti tämä välittyy myös katsojalle. Eilisen jälkeen näyttää siltä, että näin on.

Rutistellaan toisiamme, niitäkin jotka eivät sitä uskalla pyytää, tai jotka eivät sitä aina ansaitsisikaan.

Siitä on Juoppohullun päiväkirjassakin kyse.

Ohjaaja haluaa kiittää sinua, sinua, sinua ja sinua.

14.12.2012

Juoppiksen kuvausten päättyminen saa tuottajapojat haikeisiin tunnelmiin, mutta onneksi ero ei ole lopullinen. Videoblogisarjan viimeinen osa. Juoppohullun päiväkirja -elokuva saa ensi-iltansa 28.12.2012.

Aleksi Bardy 06.12.2012

Olen koko elokuvaurani ajan yrittänyt päästä irti riippuvuudesta. Kyse ei ole alkoholiriippuvuudesta, vaikka sellaisen kehittäminen onnistuisikin tällä päivittäisten juhlien alalla varsin helposti. Kyse on riippuvuudesta siihen, mitä muut minusta ajattelevat. Tai riippuvuudesta siihen harhaan, että se mitä tuottamastani elokuvasta puhutaan, on jotenkin salaa samalla puhetta minusta itsestäni.

Olen yrittänyt rajata palautteenhimoni luotettuihin ihmisiin. Haluan kuulla mitä läheiseni ja erityisesti läheiset työtoverini ajattelevat valmistuvasta työstä. Se on tärkeä asia. On tärkeää olla auki ja kuulla, mitä muut ovat mieltä. Erityisen tärkeää se on silloin, kun elokuva ei ole vielä saanut laajempaa yleisökosketusta ja Suomi ei ole vielä päättänyt mitä tästä elokuvasta kuuluu ajatella. Silloin voi itse ystävien kanssa muodostaa mielipiteensä.

Juoppohullun päiväkirjaa esitetään nyt ennakkonäytöksissä ja lehdistölle. Pari ekaa kritiikkiä on tullut ja ne ovat onneksi hyviä. Kohta alkaa valtava huuto ja kirkuna, puolesta ja vastaan. Mielipiteitä tulee ovista ja ikkunoista. Arvaan jo, että toistuva teema jutuissa tulee olemaan, että sehän ei olekaan juomista ylistävä tarina. Joku on siitä ilahtunut ja joku pettyy. Minä kuuntelen puheen, seuraan elokuvan lipunmyyntiä kiimaisella raivolla ja luen ehkä parin arvostamani kriitikon kritiikitkin (kriitikoiden ammattikunnassa 95 prosenttia jengistä pilaa ammattitaidottomuudellaan ihan turhaan kaikkien maineen). Mutta pidän mieleni kovana. Oman mielipiteen elokuvasta olen jo muodostanut, yhdessä työtovereitteni kanssa. Ja omaa mielipidettäni itsestäni en tässä suhteessa mittaa.

Paitsi jos elokuvasta kovasti tykätään.

30.11.2012

Mitä yhteistä on Juoppiksella ja juomukondomilla? Juoppohullun päiväkirjojen isä ja elokuvan tuottaja Juha Vuorinen haastattelee ohjaaja Lauri Maijalaa. Juoppohullun päiväkirja -elokuvan valmistumista seuraavan videoblogin seitsemäs osa.

Juha Vuorinen 22.11.2012

Elän hyvin mielenkiintoista vaihetta elämässäni. Olen jättämässä jäähyväisiä elokuvalle, mutta samaan aikaan jo synnyttämässä uutta, kun työn alla on Juoppohullun päiväkirjan viides osa, vaikka edellisen lopullinen synnytyskin on vielä kokematta. Siis hetki, kun koeyleisöjen sijaan koko kansa pääsee vapaasti punnitsemaan ohjaajamme Lauri Maijalan esikoista.

Olen näinä elokuvan valmistumisen finaaliviikkoina oppinut taas jotain hyvin olennaista leffan tekemisestä. Vaikka olisin istunut perse homeessa kaikki editointikuukaudet yhdessä eri editoriemme kanssa, katsellut leffaa milloin minkäkin kokoisesta lävestä, niin vasta oikeassa elokuvasalissa ja oikean yleisön kanssa näin asioita, joihin en ollut osannut kiinnittää huomiota. Ja vaikka se voi hifistelyltä kuulostaakin, väitän yllättävän pienten asioiden nousevan lopullisessa versiossa hämmentävän isoon rooliin.

Tuskinpa se mikään valtiosalaisuus on - koska ainakin Radio Cityn koeyleisöt tulevat sen huomaamaan, jos menevät katsomaan myös lopullista elokuvaa - että muutimme jo periaatteessa valmiiksi nuijitun version häntäpäätä. Mutta nyt se toimii kuin pumppuhaulikko pankkisalissa. Samalla annoin itselleni tohtorinarvon elokuvamusiikkitieteessä, kun osasin koe-esityksen jälkeen esittää kysymyksen eräästä elokuvan keskeisen kohdan musiikkivalinnasta. Sitä oli jouduttu muuttamaan ja mielestäni huonompaan suuntaan. Onneksi muutkin olivat samaa mieltä kanssani, mutta enpä olisi ilman tätäkään kokemusta tiennyt, miten elokuvan musiikilla voidaan viedä katsojaa kahville, laihalle teelle tai vuosikertasampanjalle.

Olen ollut suurimman osan elämästäni helvetillinen jännittäjä. Syyksi on riittänyt kaikki mahdollinen lattialaudan narahduksesta oman lapsen syntymiseen. Mutta elokuvamme vastaanottoa en jännitä millään tavalla, koska se tulee joka tapauksessa jakamaan ihmisten mielipiteet. Ja vielä pitkään elokuvan näkemisen jälkeenkin, sillä siihen on kätkettynä asioita, joita yksi ei halua nähdä, toinen toivoo näkevänsä, kolmas kavahtaa nähdessään ja neljäs joutuu nieleskelemään vielä pitkään elokuvan nähtyään. Sen vuoksi olisi täysin järjetöntä alkaa menettää yöuniaan sellaisen asian edessä, jota ei voi mitenkään ohjailla. Ja juuri siinä piilee myös koko Maijalan elokuvan suuruus, sillä siinä on muutakin kuin vain nähtävää.

16.11.2012

Santtu Karvosen esittämä Kristian on ehdottomasti Juoppohullun päiväkirjan lukijoiden suosikkihahmo. Toiko tämä näyttelijälle paineita? Entä miltä tuntuu, kun on Suomen kuuluisimmat kivekset?

2.11.2012

Juha Bergin tyttöystävää näyttelevä Krista Kosonen rakastaa raivoamista ja Juoppiksen kuvauksissa hän pääsikin kilahtamaan oikein kunnolla. Juoppohullun päiväkirja -elokuvan valmistumista seuraavan videoblogin viides osa.

Aleksi Bardy 25.10.2012

Kun on tekemässä elokuvaa, sen joutuu katsomaan todella, todella monta kertaa. Leikkausvaiheessa ohjaaja ja leikkaaja katsovat leffan lähes jokaisena leikkauspäivänä, joita kuitenkin voi olla esim. 70 tai 90 kappaletta. Sen jälkeen ohjaaja alkaa katsoa elokuvaa säveltäjän kanssa. Uudestaan ja uudestaan. Sitten äänisuunnittelijan. Sitten värimäärittelijän ja efektintekijän kanssa. Lopuksi kriitikoiden, ensi-iltayleisön, festivaaliyleisöjen kanssa. Uudestaan. Uudestaan. Uudestaan.

Tuottajana olen päässyt Juoppohullun katsomisessa vähemmällä. Olen nähnyt elokuvan eri muodoissaan vasta 20-30 kertaa.

Vaikka toisin voisi luulla, on aika hauskaa katsoa tätä leffaa uudestaan ja uudestaan. Ekat pari kertaa menivät ns. normaalin ja terveen uteliaisuuden merkeissä. Nauroin ja itkin aivan kuin olisin tavallinen katsoja (mitä tietysti olenkin). Sitten touhuun alkoi vähän puutua. Mutta kymmenennen kerran paikkeilla puutumus vaihtui nautintoon. Huomaan odottavani uuden version katsomaan pääsyä.

Osin se liittyy siihen että tätä leffaa viitsiikin katsoa.

Osin se on toistolla aikaansaatu addiktio. Kuten alkoholismi. Ensin viina maistuu pahalta. Mutta kun tarpeeksi kiskoo, on vaikea lopettaa. Mihinköhän kaikkeen muuhunkin olisi mahdollista addiktoitua?

19.10.2012

Juoppohullun päiväkirja -elokuvan pääosaa näyttelevä Joonas Saartamo otti todella rankat keinot käyttöön valmistautuessaan rapajuoppo Juha Bergin rooliin.

Juha Vuorinen 11.10.2012

Juoppohullun päiväkirja -elokuvasta on tullut minulle zeniläinen tyyneysharjoitus. Käsissämme on huikea elokuva, josta meidän elokuvan markkinoinnista huolta kantavien pitäisi osata viestiä viisaasti katsojille. En epäröi tunnustaa, että mitä lähemmäksi ensi-ilta tulee, sitä väkevämmin mieleen alkaa tulvia rakentavien ajatuksien sijaan hajottavia. Mitä jos kaikki ei menekään kuten olen pienessä mielessäni sommitellut? Tässä onkin se zeniläinen harjoitus. Tajuta, että tämä on kuitenkin vain elokuva. Vaikkakin rakkaudella tehty.

Olenkin päätynyt ajatukseen, että elokuvan ohjaajan ja käsikirjoittajan Lauri Maijalan sisällä täytyy asua pieni zeniläinen viikari, joka haluaa pitää hauskaa leffan markkinoinnista vastaavien kustannuksella. Tämä markkinointihan olisi uskomattoman helppoa, jos Maijala olisi mennyt sieltä, missä aita on naurettavin, ja tehnyt kömpelön ”Sekaisin marista ja muusta paskasta” -tyyppisen höhöhöhösekoilun tai kopioinut Leaving Las Vegas -elokuvan nestemäisen itsemurhan. Mutta eihän Maijala sitä tehnyt vaan repi itsestään, näyttelijöistään ja työryhmästään ainekset sellaiseen palapaistiin, ettei sitä pysty nielemään ilman kurkussa kuplivaa palantunnetta. Mutta onko se itku vai nauru, siinä sitä on nieleskeltävää.

Voitte siis kuvitella, kuinka helppoa on ollut suunnitella elokuvan mainontaa tai avainsanoja, puhumattakaan vielä työn alla olevasta trailerista, jossa pitäisi puolessatoista minuutissa pystyä kertomaan, mistä tässä elokuvassa on kysymys. Ja jos aavistukseni zen-munkki Lauri Maijalasta pitävät paikkansa, niin luultavasti tälläkin hetkellä hän naureskelee muhkeaan partaansa ja toteaa: ”Juha-kulta, sinulla kun on kokemusta useammankin lapsen vanhemmuudesta ja tiedät, ettei uuden elämän alkuun panemiseksi tarvita kuin ohiruiskahtava hetki, niin mikä tässä nyt on vaikeata? Juha-kulta, nyt sinulla on aikaa peräti puolitoista minuuttia. Siinä ajassa siittää jo pienen kunnallisen verran uusia omakustannekirjailijoita.”

5.10.2012

Millaisessa luukussa majailee Juoppiksen päätähti Juha Berg? Lavastaja Markku Pätilä esittelee asuntoa ja tuottaja, kirjailija Juha Vuorinen bongailee rakastelupaikkoja.

Lauri Maijala 28.9.2012

Nyt, kun kuvauksista on jo muutama kuukausi aikaa, elokuva on leikattu valmiiksi ja edessä on ”enää” helvetinmoinen läjä ääni/musiikki/värimäärittely/markkinointi/efektitöitä, huomaan jännittävän ilmiön tapahtuneen itsessäni.

Nyt elokuvaa katsoessani huomaan, että kun vielä leikkausvaiheessa katsoin kankaalta Jondea - joka näyttelee jumalaisesti Juhaa - on Jonde nyt kadonnut, ja kankaalla elää ja hengittää vain Juha Berg.

Sama on tapahtunut kaikkien henkilöiden kanssa. Oikeassa elämässä aivan tavallisten laskuja maksavien ja ruokakaupassa käyvien näyttelijöiden ”personaalinen minuus” on liuennut pois ja elokuvassa näemme vain heidän torsojaan lainaavia ja välistä häpäiseviä äärimmäisiä henkilöitä, jotka ovat olemassa aivan konkreettisesti elokuvan todellisuudessa.

Ilmiön matemaattinen kaava on seuraava:

Joonas Saartamosta on tullut Juha Berg ja Joonas Saartamo on kuollut - kauan eläköön Joonas Saartamo.

Minun valtani ohjaajana katkesi näihin ”toisen ulottuvuuden” ihmisiin sillä sekunnilla, kun leikkaaja Harri Ylösen kanssa sanoimme, että erinomaista, tämä oli tässä. Elokuvan henkilöt eivät enää tarvitse minua, heitä ei voisi itseasiassa vähempää kiinnostaa, kuka minä olen (he eivät käy elokuvissa eivätkä todellakaan teatterissa) ja jos menisin sanomaan (Jonden ruumiissa kekkaloivalle) Juha Bergille, että sä olet muuten Suomen Truman Shown tähti ja mä olen tämän kaiken ohjaaja, niin Juha Berg käskisi minun painua oikeutetusti vittuun.

Ei hän tunne minua, mutta minä tunnen hänet, ja siihen on minun tyytyminen.

Leikkausvaiheessa tavoitteenamme oli ymmärtää mahdollisimman paljon elokuvan henkilöitä. Olla Juhan puolella käsittämättömissä ja kestämättömissä ratkaisussa; kuitenkin niin, että emme oikeuttaisi tekoja, jotka ovat kiistatta haitallisia hänelle itselleen ja ympäristölle. Olimme kuin vanhemmat, jotka kaikesta huolimatta rakastavat hulttiolapsiaan. ”En hyväksy mitä teet, mutta rakastan sinua silti enemmän kuin mitään, ja seison rinnallasi vielä silloinkin kun kaikki ovat sinut hyljänneet - olethan lapseni.”

Nyt on leikkaus valmis, lapsi on syntynyt, purrut oman napanuoransa poikki, karannut nakuna synnytyssairaalasta, varastanut kätilön mopon ja ajanut Vaasankadulle ikiomaan kotiinsa riehumaan, missä hän on tälläkin hetkellä, ja aikoo olla siihen asti, kunnes viimeinenkin Juoppohullun päiväkirja -taltiointi on takavarikoitu ja sulatettu tulivuoren sydämessä.

Jäljellä olevat elokuvan jälkityöt rakentavat kultakehyksiä tallennetulle tarinalle, saavat sen näyttämään ja kuulostamaan hyvältä, harkitulta ja rumankauniilta, jotenkin paremmalta kuin oikea elämä. Itse elokuva on jonkinlainen subjektiivinen muistikuva ja työryhmän rakentama rekonstruktio surkuhupaisasta, Juoppohullun päiväkirjaksi nimetystä tapahtumasarjasta.

Olemme siis sepittämässä tarinaa, omaa näkemystämme, tunnetusta legendasta nimeltä Juha Berg, ja niin kuin hyvillä tarinoilla on tapana, ne muuttuvat elävästi kerrottuna todellisuudeksi - riippumatta siitä, ovatko asiat todella koskaan tapahtuneet tai henkilöt olleet koskaan olemassa.

Äitini on sanonut, että hän uskoi joka kerta joulupukkiin, kun jouluaattoisin saimme pukin kiireiltään käymään luonamme. Uskoi, vaikka oli itse pukin valinnut, tilannut ja lompakossa oli pukin palkka ja keittiössä viinanaukku kaupan päälle.

Onnistunut elokuva on kaunis valhe, johon haluaa uskoa, vaikka tietää kaiken olevan laskelmoitua fiktiota.

Siitä tässä kaikessa on kysymys.

21.9.2012

Tuottaja, kirjailija Juha Vuorinen lähti reippaasti reportteriksi Juoppiksen kuvauksiin, mutta kaikki (lue: mikään) ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Juoppohullun päiväkirja -elokuvan valmistumista seuraavan Juoppis-videoblogin toinen osa.

Aleksi Bardy 13.9.2012

Elokuvan tekeminen on helppoa verrattuna julisteen suunnitteluun. Juoppohullun päiväkirja on runsaudensarvi. Siinä on huumoria, koskettavia kohtauksia, ystävyyttä, rakkautta ja kymmeniä hyviä näyttelijöitä. Kaikkea ei voi saada mahtumaan julisteeseen, koska siitä tulisi sekava. Jos yrittää kertoa kaiken, tulee ehkä kertoneeksi ei-mitään. Tai antaneeksi sekavan viestin.

Ja kun porukalla komiteahenkisesti hierotaan, joskus punainen lanka katoaa ja keskustelu värisävyistä peittää alleen sen, mikä on olennaista.

Tiivistämisen vaikeus pätee kaikkeen markkinointiin; elokuvan nimen valintaan, julisteen suunnitteluun ja kaikkeen viestintään, joka elokuvaa koskee. Kun leikkasimme Juoppohullun teaser-traileria, ohjaaja ihmetteli että yritetäänkö tässä nyt antaa sellainen käsitys, että tämä on kansankomedia juopottelusta (sori Lauri, vedän vähän mutkia suoraksi). Koska elokuva on niin paljon muutakin! Mutta jos sen kaiken saisi tiivistettyä 90 sekunnin traileriin, mihin enää tarvittaisiin 90 minuutin elokuva?

Tuottajan raskas velvollisuus on pelkistää elokuva markkinointiväitteeksi - seitsemän ruokalajin gourmet -illallinen suklaapatukan kääreeksi.

Julisteesta tuli hyvä. Seuraavaksi hienosta ja monisyisestä elokuvasta tehdään banaali traileri.

6.9.2012

Juoppohullun päiväkirja -elokuvan valmistumista seuraavan Juoppis-videoblogin ensimmäinen osa. Tuottaja, kirjailija Juha Vuorisen jututettavana ohjaaja Lauri Maijala ja leikkaaja Harri Ylönen. Mutta missä on koirasusi?

Juha Vuorinen 23.8.2012

Olin hetki sitten katsomassa elokuvaamme todennäköisesti viimeistä kertaa ennen niin kutsuttua kuvan lukitsemista, jonka jälkeen alkavat elokuvan loput jälkityöt. Näistä kollegani Aleksi Bardy ja ohjaaja Lauri Maijala tulevat kertomaan omissa blogeissaan hieman asiantuntevammin ja yksityiskohtaisemmin.

Mutta mestarit Lauri Maijala (ohjaaja/käsikirjoittaja) ja Harri Ylönen (leikkaaja) ovat siis paahtaneet kuvausten päättymisestä asti (Harri jo ennen sitä) elokuvaa nippuun. Olen nähnyt leffan nyt kolme kertaa kokonaisena ja hämmästyksekseni huomaan nauravani ja liikuttuvani joka kerta yhä voimakkaammin, vaikka kaiken järjen mukaan mielen pitäisi osata mukautua samojen asioiden uudelleen kokemiseen. Jotain taikoja nuo mestarit ovat kuitenkin onnistuneet tekemään, koska he pystyvät koskettamaan uudella versiolla aina syvemmältä ja syvemmältä. Yksi asia on kuitenkin käynyt entistä vahvemmin selväksi: kyseessä on Lauri Maijalan taideteos. Ja se on helvetin hieno.

Jan Erola 9.8.2012

Oi niitä aikoja, kun saattoi ryypätä aamusta iltaan, päivästä toiseen. Se oli silloin, kun päivätyö tai perhe eivät vielä haitanneet harrastustoimintaa.

Näitä muistellessani avasin uudelleen Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjan. Olin sen suorittanut joskus vuosikymmen sitten, kun ilmiöstä piti olla hajulla. Paluu Vuorisen maailmaan oli pelottava.

Varsinkin pari ensimmäistä opiskeluvuottani juhlin ja törpöttelin suurella antaumuksella. Hurjin reissumme oli Savolaisen Osakunnan Luontokerhon risteily juuri itsenäistyneeseen Tallinnaan. Hurjasti juhlinut seurueemme toi Suomeen peräti 22 pulloa votkaa, Viru Valgeaa ja todella pelottavaa Viru Kangeaa. Jälkimmäisessä oli tuolloin 57 volttia lapsilta kiellettyä lisäainetta. Raakana nautiskeltuna se tärveli kaikki ruoansulatuskanavan limakalvot suusta pyllyyn. Mitä lie raskasmetalleja ollut mukana, ei ainakaan pelkkää etanolia ja vettä.

Reissun jälkeisistä päivistä voisin kirjoittaa omaan pieneen Juoppohullun päiväkirjaani raadollisen räävittömän loppuluvun.

Toivottavasti elinikäiseksi ennätyksekseni jäävän juhlintaputken pituudeksi tuli tuolloin kokonainen viikko, seitsemän vuorokautta. Aamusta iltaan. Opiskelijavappu kertaa kolme.

Putken päätteeksi seurasi Liskojen yö ja Petojen päivä. Pelkäsin kuolevani jättikrapulaan ja mahankouristuksiin. Näin valveunia vuorotellen hirmuliskoista ja alastomista naisista. Kirjoitin yhdellä etusormella naputellen itselleni hätätilatestamentin - olinhan aiemmin pyrkinyt turhaan oikeustieteelliseen opiskelemaan. Jaoin lp- ja cd-levyt musiikinystävälleni, kirjat lapsuudenkaverilleni - ja viinipannun oman elämäni Kristianille, menneen viikon uskolliselle ryyppykaverilleni. Sen verran minulla oli huumori tallella, vaikka kuolemaa luulin silmiin katsovani.

Se juhlaputkikokemus riitti. Olin löytänyt rajani ja ylittänyt ne reippaasti. Vuorinen kuvaa Juoppiksessa sen vaihtoehtoisen elämänuran pelottavan todentuntuisesti. Sen, jossa olisinkin jatkanut putkea, vuosia. Kirjan tarinassa on esimerkiksi paljon kuvauksia mahan toiminnasta, joka voi aihepiiriä omakohtaisesti kokemattomalle olla outoa. Lyhyen juoppiskokemuksenin perusteella voin kuitenkin allekirjoittaa Vuorisen kakan karnevalisoinnin. Maha harvemmin toimii normaalisti, jos sinne kaadetaan jatkuvalla syötöllä solumyrkkyä.

Kirjaa uudelleen lukiessani huomaan nyt olevani syvästi kiitollinen omasta liskojen yöstäni. Muuten olisin minäkin kirjan päähenkilön tapaan ajautunut heittämään telkkareita ja keittiöhelloja ikkunasta naapurikon Datsunin katolle. Mutta tuskin olisin sentään lappoletkulla imenyt sammuneen juopon mahalaukusta mahahappoviinaa, peräreiän kautta. Tässä olisi mennyt kulkuriveli-Janin raja. Toivottavasti kirjan letkukohtaus on puhdasta fiktiota!

Ja onneksi on Juoppis. Eipä tee mieli enää kokeilla rentun elämää - ikinä. Jahhas, ottaisko kuitenkin taas iltaoluen? Ei, luen sittenkin palasen Vuorisen päiväkirjaa. Säästyy oluet kesävieraille.

Kirveelle töitä.

Yhet Ahvenanmaalla.

Suo siellä, vetelä vatsa täällä.

opus ja sauna.

Opus käy laiturilla.

Lauri Maijala 26.7.2012

Hauska
Hauskempi
Hauskin!
Ruma
Kaunis
Rumankaunis
Vilpitön
Melodramaattinen
Elokuvallinen
Teatraalinen
Vahva
Herkkä
Raju
Hellä
Arvaamaton
Tuttu
Tuntematon
Törkeä
Häpeämätön
Paheksuttava
Oksettava
Härski
Älykäs
Viekas
Liikuttava
Itkettävä
Sydäntäsärkevä
Sydämellinen
Humppaa
Poppia
Rokkia
Funkia
Twistiä
Tangoa
Komedia
Farssi
Melodraama
Tragedia
Aivan jotain muuta
Poikkeuksellista
Muistettavaa
Laulattavaa
Tunteita herättävää
Ajatuksia herättävää
Keskustelua herättävää
Päivi Räsästä ärsyttävää (liian helppoa)
Poliisia arveluttavaa
silti
Eettisesti korkeatasoista
Moraalisesti ehyttä
Kansainvälisesti huomioitua
Komediaa koko kansalle
Kaikille meille
Suomalaisille
Faneille
Uusille katsojille
Fanaatikoille
Fanaattisille vihaajille
Kriitikoille (antaa tulla!)
Tuottajille
Juha Vuoriselle
Kollegoille
Äidille
Isälle
Sulle
ja
Mulle
Perkeles!

Kirjoitin edeltävän listan itselleni juuri ennen kuvausjakson alkua.
Nämä olivat minun vaatimattomat tavoitteeni, ennen kaikkea itselleni, siitä mitä Juoppohullun päiväkirja -elokuvan tulisi olla ollakseen sellainen, että voisin joskus katsoa vettynein silmin menneeseen ja nukkua pois vittumainen hymy naamallani.

Tähän on toki vielä aikamoinen matka, ja varsinkin kun olen ottanut erään virvoitusjuomamerkin mainossloganin - ”if it matters, max it!” - omaksi ohjenuorakseni, niin ei tässä jouten osaa tai saa olla ennen kuin koittaa se, ennen niin kaukaiselta tuntunut, 28. 12. 2012.

Siihen asti paiskitaan töitä, tehdään komediaa, taideteosta, leikkaamme, sävellämme, värimäärittelemme, äänisuunnittelemme, ajoitamme pieruja ja kyyneleitä niin että niiden teho olisi maksimaalinen katsojien vaativissa aivoissa sitten kun aika koittaa.

Ja vielä on aikaa!

Ja kun on aikaa niin on aikaa unelmoida. Ja mikäs sen hienompaa, jos näkee unelmiensa toteutuvan, hetkellisesti haalistuvan ja sitten taas tulevan todellisuudeksi, vähitellen, odottamatta, pikkuhiljaa tai kertarysäyksellä.

Nöyränä ja kiitollisena olen tässä mukana ihmetellyt, häärännyt ja määrännyt.
Elämme oivaltavia aikoja.

Mutta teos on kesken, joten ei tästä sen enempää kehtaa sanoa...

Juha Vuorinen 19.7.2012

Nyt kun leffan tiiseri hätyyttelee uhkaavasti 80 000 katsojan rajapyykkiä, en malta olla kertomatta muutama viikko sitten eteläbelgialaisessa pienessä maatilahotellissa tapahtuneesta unohtumattomasta katsojakokemuksesta. Olimme tuona aamuna kyseisen majoituskompleksin ainoat vieraat, joten majataloa pitävä pariskunta halusi kutsua meidät asuttamaansa päätaloon aamiaiselle. Yrittäjäperheeseen kuului myös kolme poikaa, 14-, 16- ja 18-vuotiaat, jotka seurasivat uteliaina aamiaistaan pupeltavaa mystistä suomalaisseuruetta.

Kuten kunnon eurooppalaisiin aamiaispöytätapoihin kuuluu, niin aloitimme raivoisan small talkin kaikesta EU-maiden ja taivaan välillä, ja jossain vaiheessa isäntä halusi tietää, miltä alalta meidän perheessämme revittiin aamiaisleivälle makkarat. Olisin mieluummin tarjonnut tylysti vain kirjailijaa, kun vaimoni ehti paljastaa myös tekeillä olevasta elokuvaprojektista. Ja siitä asiat sitten lähtivät etenemään omalla suloisella painollaan, kun perheen pojat komennettiin jättiruutuisen tietokoneen luo kaivamaan YouTubesta kyseinen tiiseri esiin. Silloin sain taas kerran omin silmin nähdä jotain, joka on varjostanut mutta myös toisaalta kirkastanut kaikkea sitä, mitä olen kirjallisesti tuottanut. Poikia nimittäin nauratti suomeksi sanottuna aivan vitusti kaikki Kristianin perseen haistelut, mutta he joutuivat päässä kulkevan verisuonen katkeamisenkin uhalla pidättelemään räkätystä, ettei heidän tiukat käyttäytymissäännöt antanut isänsä olisi alkanut huutaa haistamattomasta perseestä asti.

Mutta yhdestä asiasta olen aivan varma. Heti kun tämän ruokarukouksiin taipuvaisen perheen keulakuvan silmä vältti, eräästä eteläbelgialaisesta IP-osoitteesta kolme nuorta poikaa lähetti valtavan määrän yhtä ja samaa YouTube-linkkiä.

Aleksi Bardy 12.7.2012

Elokuvanteossa innostavin työvaihe on leikkaus. Käsissä on jo monessa suhteessa oikean näköinen ja oloinen elokuva, mutta sitä voi vielä muuttaa todella paljon. Ikään kuin arkkitehti saisi nähdäkseen suunnittelemansa talon hieman viimeistelemättömänä, mutta oikealla paikalla ja oikean kokoisena - ja voisi vielä siirtää osia paikasta toiseen. Isommat ikkunat! Otetaan torni pois!

Me tuottajat lähinnä pureskelemme kynsiämme kun ohjaaja ja leikkaja istuvat pimeässä työstämässä. Olen nähnyt Juoppohullun päiväkirjan raakaleikkausversion ja kaikessa keskentekoisuudessaankin se tuntuu todella innostavalta. Se tulee vastaamaan odotuksiinsa, mutta myös tarjoamaan paljon sellaista, mitä yleisö ei kenties osaa odottaakaan.

Elokuvan valmistuessa juonimme tapaa, jolla se markkinoidaan. Itsestäänselvästi on tärkeää muistuttaa yhteydestä suosittuun romaaniin, mutta mitä muuta elokuvallisesta runsaudensarvesta pitäisi nostaa esiin, pieruhuumoria vai koskettavia kohtia? Markkinointi perustuu aina yksinkertaistaville väitteille. Sitä pohdimme keskellä pilvisen suven!

Juha Vuorinen 4.7.2012

Kävin sitten eilen katsomassa ensimmäisen leikkausversion elokuvasta yhdessä toisen tuottajan Aleksi Bardyn, ohjaajan ja käsikirjoittajan Lauri Maijalan sekä elokuvan markkinoinnista vastaavan Jonna Kälviän kanssa. Vaikka kyseessä oli kaikella tavalla raakile, olin nähnyt kuvauksia, lukenut käsikirjoituksen, silti jo tämäkin versio sai purskahtamaan nauruun, mutta myös liikuttumaan. Aivan kuten Lauri Maijala oli uhannutkin. Mutta pidetään juoppohullua jännityksessä eikä paljasteta vielä tässä vaiheessa enempää.

Juha Vuorinen 28.6.2012

Vaikka en itse varsinaiseen elokuvan tekemiseen osallistunutkaan, niin päällimmäinen tunne kuvausten päättyessä oli pikemminkin haikea kuin helpottunut. Toki helpottunut siinä mielessä, ettei kuvausten tielle osunut ainuttakaan sellaista vastoinkäymistä, jota ei olisi voinut kohdata tai ainakin ketterästi ohittaa, mutta tiiviin ja hyvin yhtenäisen ryhmän hajoaminen ympäri maailmaa oli jollain tapaa surullinen kokemus. Syy tähän orastavaan läheisriippuvuuteeni liittyy making of -materiaaliin, jonka tekemisen otin omalle tontilleni. Osallistuimme siis kameramaisterini Juha Västin kanssa monena päivänä ja yönä kuvauksiin, ja saimme näin mahdollisuuden olla pienenä kimpaleena kuvausryhmää. Kahden Juhan kommandoryhmänä hoidimme homman Juha V:n kuvatessa ja Juha V:n kysellessä kummia niin elokuvan tekijöiltä kuin näyttelijöiltä.

Olen ollut pienesti mukana yhdessä Spede Pasasen ja yhdessä Ere Kokkosen elokuvatuotannossa, ja nähnyt nuorena sällinä, miten tehdään Uuno Turhapuro- ja Vääpeli Körmy -elokuvia, mutta näistäkin kummallisista kokemuksista huolimatta minulle oli edelleenkin aivan hepreaa, millainen prosessi on lavasteista päättäminen, ketkä kaikki siihen osallistuvat, millaista yhteistyötä tekevät maskeeraaja ja puvustaja tai miksi elokuvassa pitää olla niin monta apulaisohjaajaa. Tämän Hei me tehdään leffa -tietopaketin kasaamiseen avautui mahdollisuus Juoppohullun päiväkirja -elokuvan kuvauksia taltioidessa, ja syksyn ja talven mittaan sitä tietoa levitellään eri medioiden kautta kaikille Juoppis-faneille.

Tulen kertomaan myöhemmissä blogeissa myös roolistani elokuvan toisena tuottajana ja mitä kaikkea se pitää sisällään. Ainakin se tarjoaa mahdollisuuden nähdä ensimmäisen leikkausversion elokuvasta, ja jos aikataulut pitävät kutinsa, istumme Aleksi Bardyn kanssa popcorneinemme pieneen elokuvateatteriin 3.7. ja vilkaisemme, mitä tuli tuotettua.